Olipa kerran pikkuinen Pirpana, oman aikansa keskiverto ipana. Se kasvoi isommaksi kaurapuuron ja makaronivellin voimalla.
Molempien päälle sille ripoteltiin sopivasti kanelia ja aivan liian vähän sokeria sillä siihen aikaan sokeri oli  kallista ja karies normi lastentauti siinä missä vesi- ja tuhkarokkokin. Vai oliko se tulirokko, vaikea muistaa kun on rokot jo rokotettu pois kasvattamasta nykylasten vanhempien työnantajien sairaskassaa.
Aina se söi lautasen kiltisti tyhjäksi. Vaihtoehtona olisi ollut nälkä seuraavaan ateriaan asti ja nurkassa seisomista kunnes oppii mitä on häpeä. Sana häpeä lausuttiin aina aikuisten toimesta kovin ahdistavia pelkoja herättävän painokkaasti, joten pirpana tuli lusikoineeksi samalla aimo annoksen kotimaista sisua. Oppi selviytymään. Sen verran ehti kyllä seisoa kyllä nurkassakin että se häpeäkin tuli tutuksi.

Pirpanasta kasvoi, siitä tuli melko näpsäkkä Tsirpukka. Semmoinen nuori ja nätti. Iloinen oli ja ihmisrakas. Kaikkien kanssa tuli toimeen ja oli kova tekemään töitä. Se olikin siinä Peräpohjolan nousuhuumassa helppoa, silloin löytyi tekevälle hommaa ja työ opetti. Ei ollut liiaksi kelpoisuusvaatimuksia eikä lasta ja nuorta elämältä suojelelevia säädöksiä. Työkin tehtiin vielä Peräpohjolassa eikä Kiinassa, että sitä todella riitti kaikille halukkaille.

Eräänä päivänä Tsirpukka ymmärsi, ettei viihtynyt työpaikassaan. Oli se semmoisessa työssä jossa vain naisia uurasti. Ne naiset riiteli ja kyttäsi toistensa työssäolo aikoja, kilpailivat kuka eniten uurastaa ja uhraa selkäruodostaan, että  kenellä on se kirkkain ruunu. Kateutta tihkui työmaan tilukset ja työntekijöiden hikirauhaset.
Tsirpukka sanoi itsensä irti, otti ansaitut lomapäivät pitoon ja alkoi sitten etsimään uutta työtä.

Uusi työ alkoi vanhan lomalla. Oli ison kirkon vieressä, pienessä pitäjässä, pienessä yhdistyksessä. Ei se työmaakaan liian iso ollut, oli vain Tsirpukka töissä ja vaimonsa palkalla elävä leppoisa herrashenkilö harrastamassa mielensä virkeydeksi esimies- työntekoa. Johdossa koketeerasi isompi herralauma, semmoinen johtokunta . Sopuisa lauma se oli, niillä kun oli johdossa muiden kunnioituksen ansainnut johtaja, oikein herra puheenjohtaja.
Alkuun oli valtakunnassa kaikki hyvin ja luulipa Tsirpukka elävänsä onnellisena seuraavaan työpaikkaan asti.

Tuli aika jolloin yhdistyksen täytyi pitää vuosikokous ja valita johtokuntansakin uudelleen. Yksi asia johti toiseen.
Kävi siinä sillä lailla, että tuli uusi puheenjohtaja-johtaja. Edeltäjänsä vastakohta. Liukaskielinen, epäluotettava muille paitsi hyville veljilleen. Ei se leppoisa herrashenkilö semmoisen katalan ketkun alaisuudessa halunnut olla. Tunsi liian hyvin niiltä vuosilta kun olivat työkavereita olleet, sanoi itsensä irti heti kun kuuli katalan ketkun voittaneen puheenjohtajuuden.
Vaihtui siinä johtokunnassa useampikin jäsen. Kirjanpitäjä taisi olla ainoa vanhasta jäänyt. Lamakin oli ehtinyt Peräpohjolaan.

Uusi johtokunta palkkasi uuden esimiehen Tsirpukalle.
Tuli Tsirpukkaa 30vuotta vanhempi naisihminen. Elämäänsä isosti oli pettynyt; oli etenkin siskolleen katkera ja  kateellinen kun oli niiden äiti kuulemma sitä siskoa enemmän rakastanaut, sen avioliitosta kun ne ei eronneet, siskon ammatin tuomasta kuuluisuudesta ja varsinkin sen sääristä. Sen omat  lapset ei osanneet sen uhrauksia riittävästi arvostaa ja entinen mieskin oli iso virhe. Se ei tykännyt kun Tsirpukka oli niin pidetty asiakkaiden keskuudessa. Kehtasipa Tsirpukka häntä ärsyttääkseen olla vieläpä nuori ja nätti ihan pahinta; se saatana hymyili kaikille ja puhui niille juopoillekkin kuin ihmisille, idiootti. Uusi esimies-rouva oli sensorttinen viiskymppinen että ihan eniten sitä vitutti ihan kaikki. Mutta eipä hätää, sillä...

Se alkoi vitutustaan hoitamaan kiusaamalla Tsirpukkaa;  ensin sätti seinien takana piilossa kaikesta tehdystä työstä ja varsinkin tekemättömästä joka oli tekemättä koska ei rouva esimies käskenyt tekemään. Sanoi että pitää tehdä näin ja näytti miten. Tsirpukka teki käsketyn mukaan ja rouva taivasteli mitä helvettiä on Tsirpukka mennyt tekemään.
Sitten alkoi sättimään asiakkaiden kuullen. Käski ajattelemaan itse ja olemaan oma-aloitteinen. Tsirpukka ajatteli ja  oli. Esimies-rouva ryhtyi kyselemään ivallisesti mitä on oikein Tsirpukka ajattelut ja mennyt ihan itse pilaamaan kaiken. Käski kovaan ääneen olla ajattelematta itse kun ei semmoiseen näytä Tsirpukalla olevan kapasiteettiä.
Asiakkaat katsoivat säälivästi Tsirpukkaa joka toivoi lattian nielevän. Hävetti enemmän kuin pikkuisena Pirpanana nurkassa seistessä.
Esimies-rouva käytti luovuuttaan ja pitkän alalla vietetyn ajan mukanaan tuomaa osaamista- kierrokset kasvoi.
Vei Tsirpukalta peräkkäiset vapaapäivät, vei viikonloppuvapaat paitsi sen yhden lakisääteisen seitsemän viikon välein olevan.
Vei sunnuntailisät tekemällä ne itse. Julisti asiakkaille Tsirpukan olevan suojatyöpaikkalainen imbesilli. Otti tipeistä itselleen ensin isommat kolikot ja pienemmät jakoi tasan.
Asiakkaat alkoivat jo ääneen toivottamaan Tsirpukalle jaksamista. Mitä enemmän sai osakseen empatiaa ja sympatiaa, sitä isommaksi häpeä kasvoi. Ei hymyilyttänyt ja omaa varjoaan melkein jo pelkäsi.
Rouva esimies piilotteli hammastikkuja huonekalujen ja lattialistojen alle, sitten pidätti palkasta osan kun väitti ettei ole Tsirpukka kunnolla jos lainkaan tehnyt siivoushommia, eihän niitä hammastikkuja muuten löytyisi. Kummasti se esimies osasikin aina suoraan hammastikun luo kävellä...

Makaronivellissä lusikoitu sisu sai selviämään, Tsirpukka kävi töissä vaikka valvoi liiaksi kun ei pystynyt nukkumaan, vatsa oli kipeänä aina töistä lähtiessä kun huomenna pitää tulla taas, päätä särki ja painoa oli jäljellä sen verran ettei tuulen mukana mereen lentänyt. Enää ei voinut irtisanoutua, se oli se Lama syönyt työpaikat. Hoiti Tsirpukka itseään juopottelemalla vapaat, sai edes silloin nukuttua paremmin kun sammui ilman ahdistavia ajatuksia jaksamisesta.

Isoina juhlapäivinä oli lisäapua paikalla, ne oli niitä esimiesrouvan kavereita, ja niillä oli etuoikeus tehdä sunnuntaityöt jos rouva itse estyi, niillä oli velvollisuus mollata Tsirpukkaa ja ehdoton kielto olla auttamatta. Ne tiesi ja näki mitä talossa tapahtui muttei ne uskaltaneet eivätkä halunneet puuttua.

Tätä lystikästä sirkusta oli kestänyt melkein neljä vuotta eikä Tsirpukka ymmärtänyt irtisanoutua. Ei se ymmärtänyt myöskään sairaslomaa hakea, ei silloin puhuttu työpaikkakiusaamisesta. Oli vain kestettävä. Vaikka häpeä oli jo Tsirpukan varjoa isompi, sitä samaa Tsirpukan varjoa jota se oli alkanut pelätä ja jolta se jo melkein anteeksi pyysi jos astui päälle.
Kunnes.
Rouva esimies rupesi väittämään Tsirpukan varastavan. Oli rouva kaksi kertaa jättänyt tipit jakamatta koska " paikkasi niillä Tsirpukan jäljiltä vajaata kassaa", ja lopultakin alkoi Tsirpukan sisu antamaan periksi ja mieli särkymään masennukseeen. Ei siitäkään kyllä siihen aikaan puhuttu. Ylpeys olikin kadonnut jo aikoja sitten, taisi mennä samalla kun itseensä uskominenkin.
Se oli rouva esimies alkanut puhumaan sinne johtokunta-herralaumaan että pitää tyttö sanoa irti kun se on semmoinen hutilus ja iloton, ei se sovi asiakaspalveluun mokoma hapannaama. Taitaa se varastaakin ja myydä ohi kassan. Kirjallisen varoituksen antoi puheiden perusteella johtokunta, Tsirpukka ei ollut sen mukaan paikkoja siivonnut ennen avaamista vaan oli alkanut suoraan asiakkaita palvelemaan. Sitä ei se esimiesrouva johtokunnalle kertonut, että oli sanonut itse siivoavansa edellisellä iltasella että kerrankin olisi kunnolla siivottu.

Varoituksen myötä ilmestyi Tsirpukan työvuoroon uusi varjo. Se oli semmoista mallia, että yksi johtokunnan jäsen alkoi omiin nimiinsä tulla paikalle. Se istui keittiössä ja vahti valvontakamerasta myykö Tsirpukka ohi kassan. Ei myynyt. Vaikka Tsirpukan isä oli varas, niin Tsirpukka ei ollut. Tosin ei siellä kukaan isästä tiennyt, ei semmoisella isällä kehuta vaan semmoisesta  ollaan hiljaa.
Se vahti myös kassan laskemiset. Jos ei Tsirpukka pyytänyt tarkistamaan, se pyysi itse saada tarkistaa. Kassa täsmäsi illasta toiseen kuten kaljahanat ja viinakirjanpitokin, ja varjo alkoi kyselemään työoloista. Että onko se totta mitä on pienen kylän ihmiset vihjailleet, miten se esimies oikein kohtelee. Kukaan ei suoraan sanonut mitään,ei edes Tsirpukka sillä  eihän semmoinen ollut tapana siihen aikaan. Varjo kysyi suoraan niiltä esimiehen kavereilta jotka olivat avittamassa käyneet mutta  kukaan ei ollut huomannut mitään asiatonta käytöstä koskaan esimeheltä.
Tsirpukka alkoi kuvittelemaan, että työolot voisivat ehkä varjon myötä  jopa parantua. Oli taas kerran varjon kanssa laskettu kassa, kumpikin tiesi siinä olevan tasan pohja ja muutama markka yli. Ensimmäisen kerran moneen aikaan Tisrpukka lähti vapaapäivälle luottavaisin mielin, nyt ei voi olla ainakaan kauhean isoa paskaa vastassa kun tulee töihin ylihuomenna.

Mutta ylihuomenna odotti kassassa lappu jossa oli rouva-esimehen terveiset:
"Kassasta puuttui eilen jäljiltäsi 50 markkaa. Polaaminen on rikos josta voi joutua oikeuteen."

Loppui sisu, jaksaminen ja toivo. Tuli iso itku. Tuli niin iso itku, että se pudotti jalat alta ja vei puhekyvyn. Hampaat kalisi toisiaan vasten ja koko Tsirpukka tärisi kuin olisi tehosekottimeen pudonnut.
Tuli asiakkaan paikalle soittamana varjo. Se katsoi lattialle kyyristynyttä tärisevää ja itkevää Tsirpukkaa, katsoi lappua Tsirpukan nyrkissä ja lähetti Tsirpukan kotiin, teki itse sen vuoron.

Puheenjohtajan kanssa olivat sittemmin  jututtaneet esimiestä, varjo kun sattuneesta syystä tiesi kassavajesyytöksen täysin aiheettomaksi. Hän oli perustellut käytöksensä sanomalla" ei minun elämässä ole muitakaan kenelle vittuilla, joten suotakoon tämä minulle anteeksi."  Eivät olleet suoneet tälläistä palkanlisää jolloin rouva oli ottanut hieman järeämmät aseet käyttöönsä ja erinäisillä tietämillään puheenjohtaja-herran yksityisasioilla, joita ei ollut vaimon sovelias tietoonsa saada, sai hän tahtonsa läpi.
Tsirpukka otti lopputilin ja karenssin jonka yli selvisi herrojen myöntämällä bonuksella.

Hidas toipuminen alkoi, aika paransi. Ei siihen aikaan mitään terapia-istuntoja ollut. Pikkuhiljaa Tsirpukka muuttui taas iloiseksi, mutta ihmisrakasta siitä ei  tullut vuosikymmeniin. Tosin se alkoi huomauttamaan  aina jos huomasi asiatonta kohtelua tulevilla työpaikoillaan. Ja se lupasi itselleen ettei se enää koskaan siedä tuollaista kohtelua, ei muita muttei varsinkaan itseään kohtaan.

Rouva esimies sai itse palkata seuraavan alaisen. Oli tarkoitus että saa mieleisen ja työnteko pysyy asiallisena. Arvatkaapa miten kävi?

Aivan samaa kyytiä sai seuraava. Ja sitä seuraava, sitä seuraava ja sitä seuraava. Homma loppui vasta kun yhdistys lopetti ravintolan ja  rouva esimies jäi eläkkeelle.
Tsirpukan itselleen antama on lupaus on pitänyt melko hyvin, on siinä pari muuttujaa matkassa mutta se onkin jo toinen tarina.

Siellä se vaanii, enää on yön selkä edessä näkyvyyttä syömässä.

Äitienpäivä.

Jo se tuntuu mieltä kiristävänä nahkan alla vaikka onkin vielä tosiaan muutaman tunnin matkan päässä.
Ei senpualeen, meillä ei ole ole tapana ollut siitä numeroa tehrä. Sukuhistorian perintöä. Mitenkäs se olis äiti lapselleen opettanut kun ei omassa lapsuudessaan saanut oppia. Oli perheen  pojat kaikki kaikessa. Äiti pienenä, eikä vähän isompanakaan tyttönä ollut mitään. Tai olihan se jotain, oli kuin näkymätön lapsi, se Ninni sieltä Muumien laaksosta. Kotiapulainen sen keskosesta kasvatti oikeustoimikelpoiseksi. Käytti sen ajan keinoja; fyysinen kasvu tuli voilla ja kermalla eikä  muusta niin väliksi ollutkaan. Syliä ei ollu tapana siihen aikaan lapsiin tuhlata. Menevät vielä pilalle ja ylpistyvät kuvittelemaan itsestään liikoja. Vaan hyvinhän tuo kasvoi. Saparot soirona painoi elämässä eteenpäin, niisti nenää ja nosti housuja kasvaessaan aikuiseksi.

Lähinnä kiusallista vaivautuneisuutta oli ilma sakeana kun minä aikanaan toin koulussa askarreltuja tekeleitä. Pian sitä oppi ne kotimatkalla hukkaamaan. Päästiin helpommalla molemmat, tehtiin jotain muuta sekin päivä. Helppo oli ohittaa juhlapuheet ja -tunnelmat, ei siihen aikaan ollut vielä tapana näin näkyvästi eikä kaupallisesti päivään huomiota kiinnittää kuin nykyään. Korkeintaan ravintolat ja huoltoasemien baarit mainosti wienerleikettä äitienpäivälounaaksi.

Tulipa sitten oma vuoro liittyä äitienpäiväkerhoon, sinne juhlakalujen rivistöön. Miten mahtoi osata syntyä se,  näillä saaduilla opeilla, se kutkuttava odotus mitä lapsi tuo?
No toihan se, oli korttia ja tekelettä mutta jostain ihme oikusta johtuen vaati ja halusi mummilleen ne antaa.
Olen minä yhden äitienpäivälahjan saanut, semmoinen pieni ruusutaulu. Tallellakin on vielä. Aarre. Muistissa on ne aineettomat lahjat, niitä aarteita tuli enempi. Oli onnittelua ja halausta. Ja vieressä pesimistä, teki kolon itselleen äidin viekkuun peittoa ja käsivartta päälleen veti ja pyysi lukemaan. Ja minä luin.Kunnes oppi itse, ei sen jälkeen tullut kuuloonkaan äitiään kuunnella.Mutta vielä teki pesän kainaloon ja luki itse.
Ei lahjattomuus haitannut, sai kuitenkin olla äiti pienelle. Tuhlata syliä, laittaa voita leivälle ja kermaa kastikkeisiin. Lohduttaa koulukiusatun ja masentuneen pahaa mieltä minkä pystyi. Hyvin kasvoi, vaikkei olosuhteet kovin koreat oleetkaan. Paineli lapsi komiasti saparot soirossa kohti aikuisuutta.

Elämä se siinä kasvaessa heitteli, retuutti usein kirkaassa auringonpaisteessa sieltä risukasasta rivakalla niska-perse-otteella kuralätäkköön marinoitumaan. Useimmiten oli kuitenkin pikkasen harmaammat päivät, elettiin semmoista työssäkäyvän köyhän, pätkäduunari-yksinhuoltaja suorittaa parasta mahrollista arkea lapselleen-elämää. Vähän toistakymmentä vuotta sujahti, sitten työt ja talous tasapainottui. Vaan oli siinä ehtinyt oma mieli ohuelle ruvelle, lapsi oli särkynyt mieleltään enemmän. Vereslihalla luuhun asti. Oli ollut kai  liian vahva äiti lapsella, oli liiaksi etsinyt apua, oli liiaksi koittanut raivata lupaa olla olemassa. Ei omalla esimerkillään antanut lapselle rohkeutta olla heikko. Kun oli sen äidin pakko jaksaa vielä yksi kivi kääntää. Jos se olisi jaksanut niin ei olisi kukaan muukaan.   Kääntyi sitten se äidin rakkaus itseään vastaan, ei kulkenut kahteen sunntaan. Takaisin tuli vihana ja raivona.

Lapsi leikkasi saparonsa kun tarpeeksi kasvoi. Leikkasi myös äidin pois elämästään, yhtä helpon oloisesti kuin aiemmin saparot, kun kasvoi vähän lisää.
Nyt se äiti kuuntelee miten tuleva huominen syö yönselkää pienemmäksi, puree tullessaan tunnin kokoisia suupaloja.
Miettii kuunellessaan elettyä elämää, miettii mikä on äitienpäivän syvempi olemus.Onko sillä enää muuta merkitystä kuin sokerihuurretun kauniit aforismit ja ruusukimppujen kuvat ja että ainakin 28% kaverilistalta peukuttaa facebookin uutisvirrassa? Toivoo salaa osaavansa ohittaa koko päivän teeman kuten teki omassa lapsuudessa, sillä se ei enää edes tiedä onko se vielä äiti.