Siellä se vaanii, enää on yön selkä edessä näkyvyyttä syömässä.

Äitienpäivä.

Jo se tuntuu mieltä kiristävänä nahkan alla vaikka onkin vielä tosiaan muutaman tunnin matkan päässä.
Ei senpualeen, meillä ei ole ole tapana ollut siitä numeroa tehrä. Sukuhistorian perintöä. Mitenkäs se olis äiti lapselleen opettanut kun ei omassa lapsuudessaan saanut oppia. Oli perheen  pojat kaikki kaikessa. Äiti pienenä, eikä vähän isompanakaan tyttönä ollut mitään. Tai olihan se jotain, oli kuin näkymätön lapsi, se Ninni sieltä Muumien laaksosta. Kotiapulainen sen keskosesta kasvatti oikeustoimikelpoiseksi. Käytti sen ajan keinoja; fyysinen kasvu tuli voilla ja kermalla eikä  muusta niin väliksi ollutkaan. Syliä ei ollu tapana siihen aikaan lapsiin tuhlata. Menevät vielä pilalle ja ylpistyvät kuvittelemaan itsestään liikoja. Vaan hyvinhän tuo kasvoi. Saparot soirona painoi elämässä eteenpäin, niisti nenää ja nosti housuja kasvaessaan aikuiseksi.

Lähinnä kiusallista vaivautuneisuutta oli ilma sakeana kun minä aikanaan toin koulussa askarreltuja tekeleitä. Pian sitä oppi ne kotimatkalla hukkaamaan. Päästiin helpommalla molemmat, tehtiin jotain muuta sekin päivä. Helppo oli ohittaa juhlapuheet ja -tunnelmat, ei siihen aikaan ollut vielä tapana näin näkyvästi eikä kaupallisesti päivään huomiota kiinnittää kuin nykyään. Korkeintaan ravintolat ja huoltoasemien baarit mainosti wienerleikettä äitienpäivälounaaksi.

Tulipa sitten oma vuoro liittyä äitienpäiväkerhoon, sinne juhlakalujen rivistöön. Miten mahtoi osata syntyä se,  näillä saaduilla opeilla, se kutkuttava odotus mitä lapsi tuo?
No toihan se, oli korttia ja tekelettä mutta jostain ihme oikusta johtuen vaati ja halusi mummilleen ne antaa.
Olen minä yhden äitienpäivälahjan saanut, semmoinen pieni ruusutaulu. Tallellakin on vielä. Aarre. Muistissa on ne aineettomat lahjat, niitä aarteita tuli enempi. Oli onnittelua ja halausta. Ja vieressä pesimistä, teki kolon itselleen äidin viekkuun peittoa ja käsivartta päälleen veti ja pyysi lukemaan. Ja minä luin.Kunnes oppi itse, ei sen jälkeen tullut kuuloonkaan äitiään kuunnella.Mutta vielä teki pesän kainaloon ja luki itse.
Ei lahjattomuus haitannut, sai kuitenkin olla äiti pienelle. Tuhlata syliä, laittaa voita leivälle ja kermaa kastikkeisiin. Lohduttaa koulukiusatun ja masentuneen pahaa mieltä minkä pystyi. Hyvin kasvoi, vaikkei olosuhteet kovin koreat oleetkaan. Paineli lapsi komiasti saparot soirossa kohti aikuisuutta.

Elämä se siinä kasvaessa heitteli, retuutti usein kirkaassa auringonpaisteessa sieltä risukasasta rivakalla niska-perse-otteella kuralätäkköön marinoitumaan. Useimmiten oli kuitenkin pikkasen harmaammat päivät, elettiin semmoista työssäkäyvän köyhän, pätkäduunari-yksinhuoltaja suorittaa parasta mahrollista arkea lapselleen-elämää. Vähän toistakymmentä vuotta sujahti, sitten työt ja talous tasapainottui. Vaan oli siinä ehtinyt oma mieli ohuelle ruvelle, lapsi oli särkynyt mieleltään enemmän. Vereslihalla luuhun asti. Oli ollut kai  liian vahva äiti lapsella, oli liiaksi etsinyt apua, oli liiaksi koittanut raivata lupaa olla olemassa. Ei omalla esimerkillään antanut lapselle rohkeutta olla heikko. Kun oli sen äidin pakko jaksaa vielä yksi kivi kääntää. Jos se olisi jaksanut niin ei olisi kukaan muukaan.   Kääntyi sitten se äidin rakkaus itseään vastaan, ei kulkenut kahteen sunntaan. Takaisin tuli vihana ja raivona.

Lapsi leikkasi saparonsa kun tarpeeksi kasvoi. Leikkasi myös äidin pois elämästään, yhtä helpon oloisesti kuin aiemmin saparot, kun kasvoi vähän lisää.
Nyt se äiti kuuntelee miten tuleva huominen syö yönselkää pienemmäksi, puree tullessaan tunnin kokoisia suupaloja.
Miettii kuunellessaan elettyä elämää, miettii mikä on äitienpäivän syvempi olemus.Onko sillä enää muuta merkitystä kuin sokerihuurretun kauniit aforismit ja ruusukimppujen kuvat ja että ainakin 28% kaverilistalta peukuttaa facebookin uutisvirrassa? Toivoo salaa osaavansa ohittaa koko päivän teeman kuten teki omassa lapsuudessa, sillä se ei enää edes tiedä onko se vielä äiti.